torstai 1. joulukuuta 2016

Olga Temonen: Olgan Joulu

Olga Temonen: Olgan Joulu
Tammi 2016
Valokuvat Emilia Ikäheimo
Graafinen suunnittelu Päivi Häikiö
Toimitus Jenni Salminen
Arvostelukappale kustantajalta

"Aatto on joulun kohokohta - hetki jolloin hössötys loppuu ja kiireettömyys alkaa. Silloin avaan joulupaketin, otan lasin punaviiniä, katson rakkaitani ja olen onnellinen. Näin imelän, puuterilumisen joulumaiseman läpi minä katselen meidän jouluamme. Ja siinä se joulun taika juuri piileekin. Jouluna saa olla naiivi, lapsellinen ja mautonkin. Mikään tunnelmointi ei ole liikaa ja kaikki ilo, kiitollisuus ja onni saavat näkyä."

Joulu on minulle vuoden ihaninta aikaa. Olen aina rakastanut sitä kutkuttavan ihanaa jännitystä ennen aattoa, sen jälkeistä rauhaa, onnea ja iloa ja yksinkertaisesti sitä kaikkea mitä joulu tuo tullessaan. En voisi olla enempää samaa mieltä tuosta naiiviudesta, lapsellisuudesta ja mauttomuudestakin, koska sitähän sen nimenomaan pitää olla! Olgan kirjaa lukiessa sujahtaakin siihen ihanan lämpöiseen joulun syleilyyn, jota kovasti lohdutukseksi tarvitsin kun vesisade häivytti upeat lumikinokset pois ilostuttamasta. Mutta onneksi myös Olga lohduttaa, ettei joulumieleen tarvitse lumenpuute vaikuttaa, sillä "Jos joulu on lumeton, teen jäälyhtyjä. Kerään enemmän havuja ja satsaan kynttilöihin ja jouluvaloihin."  Myös joulu on asenne.

Tätä tekstiä kirjoittaessani on maassa sentään kevyen kevyt lumi ja päällä pieni pakkanen, joten toivoa on, että joulu on tänä vuonna valkoinen. Täällä Etelä-Suomessa kun asia ei ole aina niin varma.

Olgan Joulu on hyvänmielen joulukirja jota luetaan sohvan nurkassa villasukat jalassa ja glögimuki vieressä mielen virittyessä ihanaan joulutunnelmaan. Kirjassa seurataan Olgan perheen jouluvalmisteluita ensimmäisen adventin tienoilta aina joulun välipäiviin saakka, ja mukana on myös paljon ihania reseptejä. Itselleni pistin muistiin ennen kaikkea sekä piparkakkutaikinan että joululampaan ohjeen. Kauniit valokuvat ja Olgan leppoisa tarinointi omista lapsuusjouluista ja nykyisestä joulunvietosta ovat rauhallista luettavaa.


Tästä voi joulunodotus alkaa. Olen vuosien varrella tuonut blogiini joulukirjoja, joita voit käydä lukemassa tämän linkin takaa. Joulukirjoja kun ei voi maailmassa koskaan olla liikaa, ja siksi tänäkin vuonna jouluisia kirjoja on luvassa lisää. Olgan Joulu onkin yksi tämän vuoden kiinnostavimmista joulukirjoista. Olgan kirjasta ovat kirjoittaneet myös Katja ja Jonna

Ihanaa alkanutta joulukuuta ♥♥♥

keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Niin paljon mahtuu yhteen kuukauteen


Marraskuu.

Tuo pimeä kuukausi, jonka jaksaa vain joulu mielessä. Tänä vuonna marraskuun otti kuitenkin aivan toisella tavalla vastaan, siitä suorastaan riemastui, kun kaunis valkoinen lumi satoi maahan. Kuinka upealta kaikki näyttikään! Iltaisin ei voinut kuin ihastella ikkunasta näkyvää maisemaa. Tällaista sen marraskuun pitäisi olla aina.

Vallitsevasta säästä tuli entistä tärkeämpää jaksamisen kannalta, kun kuuhun osui järjetön määrä univelkaa. Valvotut yöt ja sen perään päivät taaperon kanssa osa-aikatyöhön yhdistettynä saivat välillä miettimään että järkikö tässä lähtee.

Ei onneksi lähtenyt, mutta monessa muussa asiassa tilanteen vaikutukset sitten näkyivätkin. Heti ensimmäiseksi täällä blogissa, seuraavaksi ihmissuhteissa ja kaikessa mistä pystyi menemään aidan matalimmalta kohdilta, niin tehtiin. Lounaaksi syödyt kuppinuudelit tulivat tutuiksi. Niin, ja lähti se lumikin sitten maasta valitettavasti.

Ja luetut sivut jäivät minimaalisiksi. Tein paljon suunnitelmia ja fiilistelin itsekseni että mitä kaikkea luen ja kirjoitan, mutta kas näin tässä taas ihmettelen että missä ne mun upeat suunnitellut jutut ovat! Marraskuussa luin Julian Fellowesin Belgravian joka on oiva lukuromaani historiallisista romaaneista kiinnostuneille, Tiina Lifländerin lempeän ja levollisen esikoisromaanin Kolme syytä elää sekä Alice Munron novellikokoelman Liian paljon onnea, jolla osallistuin samalla novellihaasteeseen. Lisäksi luin Tove Janssonin Muumilaakson marraskuun, joka jääköön nyt tällä kertaa niihin luettuihin kirjoihin jotka eivät aina blogiin asti päädy.

Marraskuun kieputuksesta ja väsymyksestä huolimatta joukkoon on mahtunut myös mitä upeampia hetkiä, sillä sellaista sydänalassa tuntuvaa järjetöntä onnea ei voi sanoin kuvailla kun näkee pienen lapsen riemun hänen olleessaan elämänsä ensimmistä kertaa pulkkamäessä. Kuinka kevyeltä kaikki tuntuukaan kun osallistuu lapsen riemuun! Lisäksi ympäri kotia ripustetut jouluvalot ja sytytetyt kynttilät tuovat iltaan kaivattua ihanaa tunnelmaa. Ja kun taustalle laittaa joulumusiikin soimaan, alkaa näin marraskuun viimeisenä päivänä ymmärtämään että tästä kuukaudesta selvittiin sittenkin, ja joulun odotuksen voi vihdoin aloittaa.

lauantai 19. marraskuuta 2016

Alice Munro: Liian paljon onnea


 Alice Munro: Liian paljon onnea
Tammi 2010
Suomennos Kristiina Rikman
Kansi Markko Taina
Englanninkielinen alkuteos Too Much Happiness, 2009
Oma ostos


"Pitkän aikaa menneisyyden karistaa harteiltaan helposti ja jotenkin automaattisesti, kunnolla. Tapahtumat eivät katoa, ne vain muuttuvat merkityksettömiksi. Mutta sitten tulee käännekohta, jolloin kaikki se mikä on kertaalleen koettu ja tehty nousee pintaan tuoreena ja huomiota hakien, ja asioille pitäisi tehdä jotain, vaikka on selvä, ettei niille mahda mitään."

Alice Munron novellikokoelma oli minulle yllättävän iso pala haukattavaksi. Munro on kirjallisuuden Nobelin saanut kirjailija, johon olen vuosia ajatellut tutustua. "Ongelmaksi" on muodostunut kuitenkin lievä kammoni juuri novelleja kohtaan. Jo kesällä ajattelin karistaa ennakkoluuloja pois pääkopastani, ja ostin itselleni Munroa luettavaksi. Aloitinkin reippaasti, mutta alun jälkeen en ollut tarttunut kirjaan. Niinpä Ompun lanseeraama novellihaaste tuli enemmän kuin sopivaan aikaan: nyt minä sen Munron luen loppuun! Ja alan niihin novelleihin muutenkin tutustumaan hitsi soikoon.

Liian paljon onnea oli luvussa kauan. Haasteeni on, etten pysty lukemaan novelleja putkeen, sillä tarinoiden irrallisuus häiritsee. Jokaista täytyy saada makustella hetki, ja miettiä ymmärsikö lukemansa. Munron kanssa kävi samoin. Aloittaessani kokoelmaa, jo heti ensimmäinen novelli Ulottuvuuksia, läsähti päin näköä. Mielessäni mietin, pystynkö lukemaan koko teosta jos menen tolaltani jo heti kättelyssä. Vaikutuin, tottakai, mutta kylläpähän kirjailija osasi hätkähdyttää välittömästi!

Munrolla on taito kiinnittää lukijansa huomio, ja saada janoamaan lisää yksinkertaisen kerronnan avulla kuvaten suorastaan oivaltavan raastavasti ja hätkähdyttävästi tunteita ja tapahtumia. Yksinkertaisuuden ja arkisuuden yllä leijuu oivaltavia huomioita ja osuvia totuuksia, jotka kulkevat tarinoissa taitavasti mukana. Avausnovellin lisäksi pidin myös novellista Lasten leikkiä, josta lainaamani sitaatti on peräisin.

Munro on todella taitava, kertakaikkiaan. Mutta en voi väittää että kaikki novellit olisivat auenneet minulle. Varsinkin Metsä jäi hyvin etäiseksi, sillä en osannut tavoittaa siitä sitä mitä piti. Joten tässä kohtaa vika on ennen kaikkea lukijassa. Munro ei myöskään karistanut kaikkia pelkojani novelleja kohtaan, mutta kynnys tarttua uuteen Munroon tai muuhun novellikokoelmaan on nyt matalampi.

Liian paljon onnea sisältää kymmenen novellia, jotka näin ollen omalta kohdaltani kuittaan nyt novellihaasteeseen.


maanantai 14. marraskuuta 2016

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää
Atena 2016
Kansi Anna Makkonen
Arvostelukappale kustantajalta


"Voiko antaa anteeksi, jos anteeksi ei ole pyydetty?"

1950-luvulla Helmi on naimisissa oleva kotirouva, ja Kerttu työskentelee sihteerinä. Heitä molempia yhdistää rakkaus samaan mieheen: Helmin aviomieheen Lauriin. Vuosikymmenet vierivät ja elämä johdattaa naiset sattumalta yhteen. Vaikka ikää on kertynyt, huomaavat he olevansa edelleen sidoksissa toisiinsa. Eletty elämä, sen pettymykset ja vaietut muistot nousevat esiin uudelleen, eikä mikään tässä elämässä ole täysin mustavalkoista.

Kirjassa on jotain rauhallisen pysähtynyttä, lempeän yksinkertaista ja kuitenkin hieman vinksahtanutta kuten Kertun vanha käkikello, sillä kaksi naista rakastaa samaa miestä eikä asiaa oteta puheeksi. Ja juuri tämä on se oma kompastuskiveni, Helmin kykenemättömyys nostaa kissa pöydälle, kaikki se sopiminen maailmankaikkeuden kanssa että jos sinä vielä niin en enää koskaan pyydä mitään -keskustelu. En pysty samaistumaan, en ymmärtämään Helmiä, vaikka elinkin hänen tunteidensa mukana. Mutta enhän minä ole elänyt 50-luvulla, en tiedä miltä kolmiodraama on tuolloin näyttänyt. Tuskin se olisi helppoa tänäkään päivänä.

Kompastuskivestä huolimatta kokonaisuutena rakastin kirjan kerrontaa ja sen tempoa, sillä kun vauhdikkaan päivän jälkeen otin kirjan käteeni, sukelsin sen lempeään rytmiin vaivattomasti. Luin kirjaa jopa kesken kirjamessuhulinoiden ja rauhoituin sen maailmaan hetkessä. Tunnetilat välittyvät pysähdyttävästi, realistisesti ja silti niin ihanan arkisestikin. Mutta avioeron läpi käynyttä, ja Kiia -tyttönsä toisinaan kylään saavaa Tomin roolia kirjassa en täysin ymmärrä. Hänestä voisi saada oman tarinansa, mutta juuri tähän tarinaan se ei mielestäni tuonut uutta näkökulmaa tai painoarvoa, vaikka Tomin avulla päästiin olemaan välillä nykyajassa.

Todennäköisesti toistan nyt itseäni ärsyttävyyteen asti, mutta en pysty käsittämään tätä tämän vuoden kotimaisten kirjojen tasoa, se on kertakaikkisen huikea! Tämäkin esikoisteos on niin vahva kieleltään ja kauneudeltaan, että toivon kovasti Lifländerin kirjoittavan lisää. Kirjan kansikin on yksi kauneimmista.



tiistai 8. marraskuuta 2016

Julian Fellowes: Belgravia

Julian Fellowes: Belgravia
Otava 2016
Suomennos Markku Päkkilä
Englanninkielinen alkuteos Belgravia
Kirjastosta lainattu

Vuonna 1815 Brysselissä nuoripari Sophia Trenchard ja aatelissukuun kuuluva Edmund Bellasis rakastuvat toisiinsa luokkaerosta huolimatta. Edmund järjestää Sophialle ja tämän perheelle kutsun sukunsa kuuluisiin tanssiaisiin, joihin ei ketä tahansa kutsuta. Jo Trenchardin perheen saapuminen tanssiaisiin on omiaan nostamaan kohun juhlissa. Hyvällä ei myöskään katsota Sophian ja Edmundin selkeää kiinnostusta toisiinsa. Juhlat kuitenkin keskeytyvät, kun kaikki nuoret miehet joutuvat lähtemään välittömästi Waterloon taisteluun. Edmund saa taistelussa surmansa ja Sophia suree raskaasti menetystä.

Sophian ja Edmundin traagisesti päättynyt rakkaustarina muistuttaa heitä vielä vuosikymmeniä myöhemmin Trenchardien perheen asuessa uudella loistelialla Belgravian alueella Lontoossa. Perheen varallisuus on kasvanut entisestään ja todisteena siitä he asuttavat yhtä Lontoon yläluokkaisinta korttelia. Menneisyys silti seuraa perässä, niin Trenchardin kuin Bellasisinkin perhettä.

Kun kannessa mainostetaan isoin kirjaimin lääkettä Downton Abbey -riippuvuuteen, fani tietenkin nappaa kirjan mukaansa suurin odotuksin. Todettakoon jo tässä kohtaa, että ihan paikkaansa Belgravia ei lunastanut, mutta oikein oiva ja vetävä lukuromaani tämä kyllä oli. Vaikka Fellowes onkin Downton Abbeyn käsikirjoittaja, en toivoisi kaikkea hänen tuotantoaan verrattavan juuri siihen, sillä Downton Abbeyta ei voita mikään. Belgravia on oma kirjansa, vaikka sama kirjoittaja kirjan takaa löytyykin.

Eniten kirjan lukemisessa nautin sen vetävyydestä. Kiemuraiset ihmissuhteet ja jännite salaisuuden yllä loivat tunnelmaa jonka vuoksi sivut kääntyivät tiuhaan. Ja koska pidän suuresti historiallisista romaaneista, osui Belgravia juuri siihen kohtaan hyvin. Ja kuinka hyvin näkisinkään tämän televisioon sovitettuna...

Lopulta tämä kirja päätyi ajatuksissani kevyeen ja viihteelliseen kategoriaan, ja täytti historiallisen lukuromaanin tarpeeni. Se ei jää suuresti mieleeni, ja loppuratkaisukin oli oikeastaan aika oppikirjamainen jossa paha saa palkkansa ja hyvät ihmiset onnellisen loppunsa. Ajoittain mietin myös, että juonta oli venytetty turhan pitkälle, ja vaikka loppuratkaisu oli lukijalle jo melkoisen selvä, vieläkin tarina jatkui.

Eli ei lääkettä Downton Abbeyn jättämään aukkoon, mutta historiallisen romaanin nälkään kyllä.


tiistai 1. marraskuuta 2016

Fiiliksiä Helsingin kirjamessuilta

Ja näin ovat jokavuotiset kirjanystävien kokoontumisajot päättyneet, ja on aika purkaa kokemuksiani Helsingin kirjamessuista. Kiitän jo näin heti alussa messujärjestäjää, joka ystävällisesti tarjosi minulle bloggaripassia, kiitos!


Olin etukäteen jo päättänyt osallistua messuille vain kahtena päivänä, sillä neljä päivää putkeen on melkoinen tykitys vaikka kirjapöhinä ihanaa onkin. Torstaina messukaverikseni sain äitini, jonka kanssa aloitamme messupäivän aina perinteisesti aamupalan ja kuohuvan kera. En myöskään ollut tehnyt suunnitelmia (eli en ehtinyt lukemaan messulehteä ajatuksella, heh), ja haahuilimmekin ympäri messuhallia fiilistellen ja poikkesimme tietenkin myös ruoka ja viinimessujen puolelle. Erityisen mahtavaa oli huomata nyt, että koko alue oli rajattu K-18 -alueeksi, mikä takasi sen että kyseinen puoli oli tänä vuonna heti rauhallisempi paikka kierrellä! Tämä oli positiivinen muutos ja peukutankin tälle mieluusti. Minullahan ei ole mitään lapsia vastaan, mutta uskoisin että on aikuisillekin mukavampaa kierrellä viinilasin kanssa koko ruokapuolta eikä olla vain pelkällä viinin maistelualueella :)


Minulla ei ollut suurempia suunnitelmia kirjojen ostamiseen itselleni, vaan halusin ehdottomasti tehdä hankintoja pojalleni. Kovan luokan automies kun on, oli etsinnässäni kovakantiset -ja sivuiset autokirjat. Meno on vielä sen verran villiä, etten uskalla ohutsivuisia kirjoja hänelle antaa... :D Ja Kustannus Mäkelän pisteeltä löytyi iso kasa lastenkirjoja joulupakettiinkin asti. Myös Booky.fi:n osastolta sain hankittua myöhemmin pojan lempikirjaksi valikoituneen Hauskat ajopelit -kirjan jota illalla ihmeteltiinkin yhdessä kovasti!


Lauantain messupäivää odotin todella kovasti, sillä koko päivän ajan tiedossa oli mahtavaa ohjelmaa. Aamu alkoikin WSOY:n ja Tammen bloggareille järjestetyn brunssin hengessä, ja saimme kuulla Hannu Mäkelää, Riitta Jalosta, Claes Anderssonia, Anja Snellmania sekä Tuula-Liina Varista heidän uusimpien kirjojensa tiimoilta. Tilaisuus oli rento, hauska ja antoisa. Mitä mahtavin tapa aloittaa päivä! Etukäteen odotin kovasti juuri Riitta Jalosta, onhan hän kirjoittanut yhden tämän vuoden upeimmista kirjoista, joihin ihastuin täysin. Nyt omaa kappalettani koristaa kirjailijan nimikirjoituskin.


Brunssin jälkeen kipitin Atenan järjestämään tilaisuuteen, jossa saimme kuulla esikoiskirjailijoiden Soili Pohjalaisen sekä Tiina Lifländerin mietteitä kirjoittamisesta ja keskustelimmepa siitäkin mitä mieltä bloggaajat ovat, jos kirjailijat kommentoivat blogeihin. Kyllä, me kirjabloggaajat hihkumme ilosta jos kirjailija jättää jälkensä blogeihimme. :) Juuri nyt luenkin Lifländerin esikoisteosta Kolme syytä elää, ja josta olen tähän mennessä pitänyt kovasti. Luinpa kirjaa ihan kesken messuhulinoidenkin!


Päivän viimeisen tapahtuman järjesti Teos, jossa saimme kuulla Kari Hukkilaa, Katarina Baeria sekä yhtä suosikkiani: Leena Parkkista. Hänen uusimpansa, Säädyllinen ainesosa, nousi yhdeksi vuoden suosikeiksini. Katarina Baerin teos He olivat natseja kertoo hänen isovanhempiensa natsimenneisyydestä, ja se jäi kovasti kiinnostamaan.


Päivä oli siis mitä mielenkiintoisin kiitos kustantajien järjestämien tapahtumien, myös toisia kirjabloggaajia tavaten. Mahtavaa, kuinka kivoja tyyppejä kirjablogien takaa löytyy!

Tähän loppuun olin ajatellut todeta, etten ostanut juuri mitään messuilta. Kuvamateriaali kertoo raakaa faktaa ja pyörtää puheeni, sillä tässä torstain kassisaldo (jossa tosin on yhdistettynä myös äitini ostokset!). Että näin.


Ensi vuonna sitten taas uudestaan!

lauantai 15. lokakuuta 2016

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa
Teos 2016
Ulkoasu Jussi Karjalainen
Kirjastosta lainattu


"Saara tiesi olevansa etuoikeutettu, kun Juhani piti tärkeänä että hän oli kotona, ja kyllä hän keksi tekemistä jatkuvasti. Eliaksen vaatteet tuntuivat repeävän ja kutistuvan itsestään. Minä teen tärkeätä työtä, minä pidän perheeni ravittuna ja kuivana. Kuka nainen voisi toivoa enempää. Ja niin Saara pesi pyykkiä, hankasi tahroja niin että suopa syövytti käsiin rakot, tärkkäsi Juhanin paidat, luki kirjoja säästäväisestä taloudenpidosta ja ponnisteli keksiäkseen, miten koti olisi yhä säihkyvämmän puhdas. Hän työskenteli, jotta voisi iltaisin vain sulkea silmänsä ja vaipua unettomaan lepoon, mutta siitä huolimatta hän havahtui rintakipuun kolmelta yöllä, kun koko Töölö lepäsi raukean hiljaisuuden tainnuttamana ja linnutkin olivat vaiti. Saara ei tiennyt, mistä se kaikki kalvava kaipaus kumpusi. Siitä kaikesta oli niin kauan."

Vuonna 1956 Saara muutta Helsingin Töölöön miehensä Juhanin ja poikansa Eliaksen kanssa. Saaran isä junailee heille uuden alun ja Juhanille uuden työpaikan sen jälkeen kun jotain tapahtui kotopuolessa. Elämä Helsingissä tulee olemaan heille kaikille uusi alku. Kuten tuohon aikaan niin kovin usein, on myös Saara keskeyttänyt opintonsa miehensä toiveesta. Saara onkin täysipäiväinen kotirouva, joka tekee kaikkensa että koti kiiltää, kaikki saavat mahansa täyteen ja että hän olisi mahdollisimman hyvä vaimo. Ja silti jokin herättää hänet öisin.

Kunnes Saara tutustuu yläkerrassa asuvaan salaperäiseen Elisabethiin, joka pukeutuu housuihin, järjestää kutsuja, kirjoittelee pitkiä kirjeitä ja rakastaa ruokaa. Ja ennen kaikkea hän on kaikkea sitä mitä Saara ei ole: itsenäinen, aina muodikas maailmannainen. Ja vakooja.

Miten tuntuukaan, että olen viime aikoina saanut lukea todella hyviä kotimaisia teoksia! Ja ennen kaikkea naisten kirjoittamina. Leena Parkkisen Säädyllinen ainesosa on jälleen yksi niistä jotka joukkoon kuuluvat. Kun aloin kirjaa lukemaan, en tiennyt kuinka se tulee viemään mukanaan, ja lopulta tingin jopa vähäisistä yöunistanikin että sain kirjan luettua. Parkkinen kirjoittaa tarinaa niin kertakaikkisen vetävästi etten malttanut olla lukematta.

Henkilöhahmot ovat kirjassa kertakaikkisen onnistuneita, näistä onnettomista ja salaisuuksia täynnä olevista ihmisistä haluaa saada selkoa, ja heitä haluaa ymmärtää. Alussa huomasin olevani järjettömän ärtynyt Saaraan, joka "--suurimman osan lapsuuttaan ja nuoruuttaan hän keskittyi olemaan niin näkymätön kuin mahdollista, hänet hyväksyttiin seisomaan ringin reunalle. Muuta hän ei pyytänytkään." Saara tuntui säikyltä ja naiivilta pikkurouvalta, ja olin varma ettei hahmo voi tästä kurjemmaksi muuttua. Elisabeth kuitenkin näkee Saarassa paljon muutakin. Saaran aviomies Juhani taas oli koko kirjan ajan niin vastenmielinen tapaus että: "Juhani ei ollut tottunut ponnistelemaan asioiden eteen. Hän hermostui nopeasti, jos tunsi ettei saanut juuri sitä minkä ajatteli itselleen kuuluvan. Ei hän itsekäs ollut, hän vain jätti täysin huomiotta sen, että Saara ja Elias söivät pelkkää perunaa ja kastiketta hänen valittaessa pihvin sitkeyttä."

Ja sitten tietysti ruoka. Se on kirjassa suuressa roolissa, sillä jokainen kirjan luku oli nimetty jonkin ruokalajin mukaan, enkä voi väittää etteikö mielikuvat ruuista tuoneet näläntunnetta paikoitellen...

Säädyllinen ainesosa on kiehtova, mukaansatempaava lukuromaani mielenkiintoisesta ajankuvasta. Ajasta, jolloin naisten välistä rakkautta pidettiin rikoksena, nainen sai käydä ravintolassa vain miesseurassa, ja kuinka niin monesti naimisiin mentyä nainen jäi kotirouvaksi. Se on kurkistus 50-luvun Helsinkiin ja poliittiseen ajatusmaailmaan, kustannusmaailmaan ja muistojen Eurooppaan. Ja se on kirjoitettu rakkaudesta ruokaan.

Ihastuin Säädylliseen ainesosaan täysin. Tarina pysyi kasassa koko ajan, eikä kirjaa malttanut laskea käsistä. Muutamat asiat kirjassa jäivät häiritsemään mutta ei niin, etteikö tätä voisi jättää kehumatta. Loppuvuoden parhaimpien kirjojen lista tulee tänä vuonna olemaan melkoinen, sillä sinne tämäkin teos ehdottomasti kuuluu!