tiistai 23. elokuuta 2016

Eva Weaver: Jacobin takki

Eva Weaver: Jacobin takki
WSOY 2015
Suomennos Anna Lönnroth
Englanninkielinen alkuteos The Puppet Boy of Warsaw
Kirjastosta lainattu



"Ilman takkia ei olisi käynyt niin kuin kävi. Ensin se oli vain todistaja, musta villakankainen takki, kuusi nappia rivissä. Mutta sitten siitä tulikin taskutakki - ja samalla rikostoveri."

Kaikki alkaa mustasta villakangastakista, joka teetetään isoisälle vuonna 1938 Varsovassa. Taidokas räätäli valmistaa takin huikaisevilla yksityiskohdilla, jonka salaisiin taskuihin ja lokeroihin myöhemmin sujahtaa koko maailma. Takki ehtii olla isoisän päällä vapaudessa vain vuoden, kun juutalaiset kerätään asumaan ghettoihin. Tuolloin pieni Mika -poika perii takin itsellensä, ja takki onkin valtavan kokoinen pienen pojan päällä.

Isoisän takin kätköistä löytyy käsinukkeja, joiden parissa Mika alkaa pian puuhata. Hän valmistaa gheton kurjuudessa lisää nukkeja ja ryhtyy pitämään esityksiä naapureidensa ja ennen kaikkea pienten lasten iloksi. Elämässä ei ole paljoa ilon aihetta, mutta ainakin hetkeksi nälkä unohtuu kaikilta, kun Mika pistää nukketeatterin pystyyn.

Merkittävä käännekohta Mikan ja monen muun elämässä tapahtuu, kun Mika vastoin tahtoaan joutuu esiintymään nukkejensa kanssa saksalaissotilaille. Häntä inhottaa yli kaiken esiintyä noille julmille miehille jotka tekevät heidän kaikkien elämästä julmaa ja kurjaa, mutta esiintymispaikka tarjoaa kuitenkin yllättävän keinon kuljettaa lapsia turvaan ghetosta. Pian Mikan takki saa entistä suuremman merkityksen, sillä kyseessä ei ole enää mikä tahansa takki.

"Miten paljon isoisän takki olikaan nähnyt: ensin se oli suojannut lapsia, joiden sydän oli tikittänyt nopeasti kuin jäniksenpojan, ja nyt se suojasi aseiden kylmää terästä. Mutta mitä ikinä kannoinkin, nuket olivat todistajani, uskottuni ja toverini tässä elämän ja kuoleman leikissä."

Samalla kun Mika tekee hengenvaarallista pelastustyötä ja esiintyy saksalaissotilaille, saa hän oudolla tavalla yhdestä sotilaasta itselleen jonkinlaisen tuttavan, vaikka Mika ei niin välittäisi. Sotilas, Max, puhuu omasta pojastaan ja antaa Mikalle esiintymispalkkiona ruokaa. Kun karmaisevat kuljetukset karjavaunuilla alkavat, pelastaa Max Mikan perheen kuolemanleiriltä. Kun saksalaisten sotaonni kääntyy, ovat he pian itse matkalla kyseisissä karjavaunuissa Siperian työleireille, joista harva palaa koskaan. Mikan ja Maxin tarinat kietoutuvat lopulta yhteen.

Vaikka Jacobin takin lukemisesta on jo tovi aikaa, yllättäen huomaan muistavani kirjan hyvin. Toisesta maailmansodasta kirjoitetaan paljon, ja uusia romaaneja ilmestyy usein. Olen lukenut holokaustiin liittyviä kirjoja paljon, eivätkä läheskään kaikki yllä vakuuttamaan ja nousemaan erityisen korkealle lukukokemuksessa. Jacobin takissa kuitenkin oli sitä pientä jotain. Vähän erilaista.

Juutalaisten kohtalo jaksaa aina järkyttää, tarinoista ja kohtaloista ei pääse yli. Ja silti sitä taas lukee jotain uutta yhtä järkyttävää ja yrittää ymmärtää kaiken sen kauhun, nälän ja pienten lasten hädän... Kaikkien hädän. Mikan tarina on juutalaisvainoista eri näkökulmasta kerrottu, ja ehkä siksikin lähtökohtaisesti kiinnostuin lukemastani enemmän.

Mielenkiintoisinta kirjassa oli kuitenkin se asetelma, että lopulta myös saksalaissotilas joutui tilille teoistaan. Max joutuu kokemaan itse samoja kauhuja kuin mitä on juutalaisille aiheuttanut, ja lopulta elämään niiden tekojensa kanssa loppuelämänsä. Eikä menneisyys jätä häntä rauhaan.


"Max rakasti pojantytärtään valtavasti, mutta hän oli tukehtua niin suureen määrään elämää. Hänen pikku Maransa juoksenteli kikattaen, mutta ghetossa samanlaista elinvoimaa pursuilevat Marat oli liiskattu kuin madot, ja kirkas liekki sammutettu yhdellä puhalluksella. Nuo lapset vainosivat häntä."

Jacobin takki onnistui siis yllättämään mieleenpainuvuudellaan. Se myös kosketti, vaikka kirjan loppupuolen tunnelma pääsikin notkahtamaan. 

maanantai 22. elokuuta 2016

Håkan Nesser: Carmine Streetin sokeat

Håkan Nesser: Carmine Streetin sokeat
Tammi 2016
Suomennos Aleksi Milonoff
Kansi Jussi Karjalainen
Ruotsinkielinen alkuteos Maskarna på Carmine Street
Arvostelukappale kustantajalta


Paluu kirjablogimaailmaan on alkanut! Kuten edellisessä postauksessa kerroinkin, on kesä vienyt monin tavoin mennessään ja blogi on lekotellut kesälaitumella. Nyt palaankin vähitellen arkeen ja tietokoneeni ääreen purkamalla kesän kirjapinoa, ja ensimmäisen vuoron saa dekkariviikon jäljiltä roikkumaan jäänyt Carmine Streetin sokeat. En ole aikaisemmin lukenut Nesseriltä yhden ainuttakaan kirjaa, mutta taka-kannen luettuani Carmine Streetin sokeat houkutteli, ja kun dekkariviikkokin oli (tuolloin kesäkuussa) päällänsä, tartuin kirjaan ja tutustuin samalla täysin uuteen kirjailijaan.

Erik Steinbeck on kirjailija ja hänen vaimonsa Winnie kuvataiteilija. He muuttavat New Yorkiin aloittaakseen elämänsä uudestaan, sillä puolitoista vuotta aiemmin heidän pieni Sarah-tyttärensä on kidnapattu, eikä Sarahista ole yhden ainuttakaan havaintoa tuon kohtalokkaan hetken jälkeen. New Yorkissa Erik yrittää aloittaa uutta kirjaa ja Winnie maalaamistaan, mutta samalla Erik on ruvennut tarkkailemaan vaimoaan tarkemmin. Missä vaimo oikein käy salaperäisillä retkillään, ja miksi Winnie väittää varmana että Sarah elää? Samalla selviää täysin uusia asioita vaimon menneisyydestä ja Erikin on pakko alkaa miettiä, että ehkä heidän muuttonsa New Yorkiin ei ollutkaan täysin sattumaa.

Carmine Streetin sokeat ei tuntunut aluksi ollenkaan dekkarilta. Ei murhaa, ei poliiseja eikä edes suunniteltua rikosta. Vain aviopari elämänsä raunioissa yrittäen tulla toimeen keskenään traagisen menetyksen jälkeen. Ja kuinka kiehtovalta se oikeastaan tuntui, perinteiseen dekkariin verrattuna asetelmat olivat ihan erilaiset kuin mihin olin törmännyt.

Mutta luin tätä lyhyttä kirjaa todella kauan.

Kirjan sivuilla oli psykologista jännitystä koko ajan ilmassa, ja se enteili hyvää. Kuitenkaan se ei päässyt lopulta säväyttämään. Jotenkin asetelma perinteiseen dekkariin oli niin erilainen, että oli vaikeaa hahmottaa mitä kirjalta odotti, ja siksi lopputulema oli kuitenkin lopulta pettymys. Otin kirjan lopulta välipalana, ja siihen kategoriaan se minulla nyt jääkin.

sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

Hei hei heinäkuu!



Kävi niin, että heinäkuun alussa sanoimme mieheni kanssa toisillemme tahdon, ja iloista sekä onnellista juhlahumua on leijunut koko kesän yllä. Samalla olemme saaneet sydän ilosta sykkyrällä todistaa pienen poikamme haparoivia ensiaskeleita, joissa vauhtia on enemmän kuin taitoa. Heinäkuussa on siis riittänyt vauhtia, ja se on näkynyt täällä blogissakin. Olen ollut täysin lomalla (ja oikeastaan ihan pihallakin) blogimaailmasta, enkä ole ehtinyt lukemaan blogeja. Kommentoimisesta puhumattakaan.

Vaikka toistan näköjään joka kesä samaa kaavaa, missä blogi hiljenee kun päivä pitenee, olen silti saanut luettua. En paljoa, mutta aina jotakin. Ja niistä sitten kirjoittelen tänne hiljalleen. Kesällä elämää on niin toisella tavalla että tietokoneen avaaminen ei ole päällimmäisenä mielessä. Ja kun se Suomen kesä on niin lyhytkin!

Heinäkuu on tohinassaan mennyt nopeasti ohi, ja pian pitäisi asennoitua arkeen. Mutta ei vielä, antaa auringon vielä lämmittää tai sateen kastella. Sillä ilmoista viis, heinäkuu on kohdellut meitä hyvin.

♥♥♥


tiistai 26. heinäkuuta 2016

Laura Lähteenmäki: Korkea aika

Laura Lähteenmäki: Korkea aika
WSOY 2016
Kansi Anna Makkonen
Kirjastosta lainattu


"Emman ikäisenä Anna tapasi jo Olavin. Hän rakasti miestä niin että hänen jokaista paikkaansa särki ja pisteli. Kun Olavi oli sodassa, Anna tiesi tämän olevan hengissä, koska oli varma, että häneen olisi sattunut, jos Olavi olisi haavoittunut, saati kuollut. Mutta perheen perustamisen jälkeen elämä alkoi väistämättä hajota. Lasten myötä tuli huolia ja murhetta, rakkaus mieheen väheni. Lapset kauhoivat rakkautta kuin soppaa lautasilleen, eikä sitä jäänyt heille enää. Annakin muuttui, hän unohti pitää tärkeänä sitä mikä oli ollut hänelle tärkeintä - hän antoi mennä asioiden Olavin ja hänen edelleen - ja sitten hän joutui luopumaan siitä kaikesta. Yhtäkkiä, käsittämättömän nopeasti oli se päivä, jolloin hän näki Olavin viimeisen kerran."

Anna ja Olavi joutuvat jättämään sodan myötä kotinsa Karjalaan, ja muuttavat evakkoperheenä asumaan Hämeeseen, Pihlajan tilalle. Sinne he rakentavat oman talon Olavin tarkkojen piirustusten mukaan ja ahkeroivat arjessa. Annalle ja Olaville siunaantuu lapsia ja he rakastavat toisiaan, elämäänsä. Anna on kiitollinen Pihlajan Heljä-emännälle heidän uudesta elämästään, ja haluaa auttaaa tätä kaikin mahdollisin tavoin. Varsinkin, kun Heljän mies on pahasti vammautunut sodassa eikä voi auttaa tilan kunnossa pitämisessä.

Jossain vaiheessa asiat alkavat mennä pahasti pieleen, ja hajota käsiin. Ja niin "Yksi asia johti toiseen ja tähän päivään saakka."

Korkea aika on tunnelmaltaan tiivis ja vähäeleinen perheromaani, joka kätkee sisäänsä paljon suurta tunnetta. Se on samaan aikaan myös haikea ja vahva, sillä milloin on elämän paras hetki? Kerronta on kaunista, osuvaa ja puhuttelevaa. Eletään menneisyydessä, nykyhetkessä ja lopulta hieman tulevassakin, kun kirjan loppu antaa tilaa monille tulkinnoille ja tulevaisuuden kuville. Itselleni kirjan parasta antia oli jälleen menneisyys, kuinka entisajan maailmaan uppoaa niin paljon herkemmin kuin nykyhetkeen!

Mitä vanhemmaksi tulen, sen enemmän ihastun suuriin perhetarinoihin, siihen kuinka elämä jatkuu ihmisten virheistä, sanomisista ja sanomatta jättämisistä huolimatta. Suku jatkuu ja tarina jatkuu muuttaen muotoaan. Elämä ei pysähdy. Näihin tarinoihin, kuten tähänkin, mahtuu paljon elettyä elämää, ja lauseiden taakse kätkeytyy paljon. Korkea aika ihastutti ja sen maailmaan uppoutui herkästi. Lähteenmäki on punonut ihmisten kohtaloista yhden suuren kudelman, jossa jokainen tapahtuma, lause ja katse on täynnä merkitystä. Todella vahva ja puhutteleva lukukokemus.

perjantai 22. heinäkuuta 2016

Victoria Aveyard: Punainen kuningatar

Victoria Aveyard: Punainen kuningatar
Aula & Co, 2016
Suomennos Jussi Korhonen
Kansi Sanna-Reeta Meilahti
Englanninkielinen alkuteos Red Queen
Arvostelukappale kustantajalta

Maailmassa veri jakaa ihmiset kahteen kastiin: punaisiin ja hopeisiin. Punaiset ovat työläisiä joita uskomattomia kykyjä omaavat hopeiset hallitsevat. Hopeiset ovat eliitti, heillä on valta ja voima. Hopeisia vastaan on mahdotonta taistella. Paitsi kun punaista kastia edustava 17-vuotias Mare Barrow päätyy hopeisten keskuuteen ja yllättäen punaisesta verestään huolimatta omaa mahtavan kyvyn, alkaa valjeta että hopeisia vastaan voi taistella. Samaan aikaan punaisten edustama vastarintaliike Purppurakaarti tiivistää rivinsä ja horjuttaa hopeisten ylivaltaa, ja pian Mare huomaa yrittävänsä pysyä molemmissa leireissä pitäen rakkaansa hengissä ja yrittäen saada omalle kansallensa oikeutta.

Victoria Aveyardin luomaa maailmalla suosittua fantasiasarjaa on alettu suomentaa, ja sen ensimmäinen osa, Punainen kuningatar, ilmestyi juuri. Sain kustantajalta ennakkoon kirjan luettavaksi (kiitos!), ja täytyy myöntää että viihdyin nuorille suunnatun fantasian parissa oikein hyvin.

Vaikka Punainen kuningatar viihdytti ja pääsi koukuttamaankin, kyllä kirjaan heikkojakin hetkiä mahtui. Paikoitellen kirjassa häiritsi sen samankaltaisuus muiden suosittujen fantasiasarjojen kanssa, varsinkin Nälkäpeli kävi mielessä usein. Kirjaa on myös verrattu Game of Thronesiin sekä Outolintu-sarjaan, mutta viimeksi mainitusta minulla ei ole kokemusta. Kuitenkin, Hopeisista ja heidän hallitsemistavastaan tuli heti mieleen Nälkäpelin Capitol ja sen asukkaat, samaten suuri ero alamaisten ja ylhäisten kanssa. Kunnes yksi ihminen tulee ja alkaa horjuttaa koko systeemiä.

Kirjan rakkaustarina on myös ontuva ja ennen kaikkea töksähtelevä. Mitään sen suurempaa romanssia ei kirjan alkupuolelta välity, silti ykskaks sellainen suuri hän valitsee sinut aina -meininki yllättäen kuitenkin on olemassa. Lisäksi eräs ihmissuhde oli heti alussa täysin epäuskottava, mikä lopulta olikin totta, mutta siitä ei voi kertoa enempää paljastamatta juonesta liikaa.

Kirjan koukuttuvuus perustui kuitenkin koko homman kierouteen ja ennalta-arvaamattomuuteen (paitsi sen yhden ihmisen kohdalla) sekä vauhtiin, jolla tapahtuvat etenivät. Oli pakko saada lukea kirja parissa päivässä. Peli jota kirjassa pelataan, on niin monimutkainen että on vaikeaa sanoa miten se jatkuu.

Mikäli uusi fantasiasarja on hakusessa ja haluat kääntää sivuja tiuhaan tahtiin, voisi tässä olla hyvä vaihtoehto. Muutamista ärsyttävistä piirteistään huolimatta aion lukea seuraavatkin osat niiden ilmestyessä, sillä tietenkin kirja jäi sellaiseen kohtaan että täytyyhän sitä selvittää miten homma jatkuu (kirjasarjojen ehdottomasti toisaalta ihanin mutta myös ärsyttävin piirre kun tarina jää kesken).

Vinkki vielä loppuun: kirja näyttää olevan Elisa Kirjassa erittäin hyvässä tarjouksessa sunnuntaihin 24.7 asti.


maanantai 27. kesäkuuta 2016

Lisa See: Lumikukka ja salainen viuhka

 Lisa See: Lumikukka ja salainen viuhka
WSOY pokkari 2010
Suomennos Hanna Tarkka
Päällys Sanna Sorsa
Englanninkielinen alkuteos Snow Flower and the Secret Fan
Kirjastosta lainattu


"Kenties vain tytöt ja naiset kykenevät tajuamaan tilanteen koomisuuden. Meitä pidetään täysin arvottomina. Vaikka lapsuudenperheemme rakastaisi meitä, olemme sille taakka. Meidät naitetaan uuteen sukuun, menemme miehellemme silmät peitettyinä, harjoitamme sänkytoimia hänen, ventovieraan miehen kanssa ja alistumme anoppimme vaatimuksiin. Jos meillä on onni myötä, synnytämme poikia ja varmistamme asemamme miehemme kodissa. Jos emme saa poikia, joudumme kestämään anoppimme halveksunnan, miehemme jalkavaimojen pilkan ja tytärtemme pettyneet ilmeet. Joudumme turvautumaan naisten metkuihin - joista emme seitsemäntoista iässä tiedä oikeastaan vielä mitään - mutta niiden lisäksi on kovin vähän, mitä voimme tehdä kohtalomme muuttamiseksi. Elämme toisten ihmisten oikkujen ja mielitekojen armoilla, ja juuri siksi se,mitä Lumikukka ja hänen äitinsä olivat tehneet, oli niin tavatonta."

On aina yhtä suurta lukujuhlaa saada käteensä kirja, jonka olemassaolosta ei ole ollut tietoinen, johon tarttuu suosituksesta (ja toisaalta vähän sokkonakin) ja joka lopulta hurmaa täysin. Lumikukka ja salainen viuhka olisi ilman kirjablogimaailmaa jäänyt minulta lukematta, koska en tiennyt sellaista olevankaan. Ja kuin kohtalon johdattelemana, se odotti minua viime kirjastokäynnillä hyllyssä vain mukaan napattavaksi. Ja sen tein.

Lumikukka ja salainen viuhka sijoittuu 1800-luvun Kiinaan, jossa nuorten tyttöjen jalkojen luut murskataan pieniksi kuin lootuksen kukat taatakseen tytöille hyvät mahdollisuudet sosiaaliseen nousuun ja ennen kaikkea hyvään avioliittoon. Näin koko tytön perhe voi hyötyä tästä tilanteesta, vaikka jokainen tyttölapsi on taakka ja perheeseen epätoivottu. Jo pienestä tytöstä lähtien on selvää, että naisen osa ei tule maailmassa olemaan helppo, sillä "kun olet tyttö, tottele isääsi; kun olet vaimo, tottele miestäsi; kun olet leski, tottele poikaasi." Ja matka tähän naiseuteen alkaa pienten hentojen jalkojen murskaamisella suurien kipujen kautta. Kaikki eivät kipua kestä ja menehtyvät, mutta pahinta kaikista on kuitenkin olla isojalkainen: se tietää pahinta mahdollista tilannetta naiselle, sillä isojalkainen nainen ei pääse naimisiin vaan joutuu pikkuminiäksi raatamaan koko loppuelämäkseen.

Köyhän maanviljelijäperheen tyttären Liljan jalkojen sitominen lähestyy, mutta kun ennustajaeukko kertoo tytön jalkojen tulevan olemaan poikkeuksellisen kauniit, viivytetään toimenpidettä vuodella. Samalla selviää että Liljalla on loistavan tulevaisuuden myötä mahdollisuus suurimpaan mahdollisimpaan ystävyyssuhteeseen, laotongiin. Se on erittäin harvinaislaatuinen asia köyhälle perheelle ja ennen kaikkea Liljalle, ja takaa hänelle loistavan tulevaisuuden. Näin Lilja tutustuu varakkaan perheen Lumikukka -tyttäreen ja heistä tulee elinikäiset ystävät, kuten laotong -suhteeseen kuuluukin. Salaisen viuhkan avulla he pitävät yhteyttä toisiinsa vuosien varrella kirjoittamalla naisten salaisella nu shu -kirjoitusmenetelmällä elämänsä käänteet: järjestetyt avioliitot, äitiyden onnen sekä traagiset menetykset.

Lumikukka ja salainen viuhka kertoo kahden naisen välisestä ystävyydestä miesten maailmassa. Maailmassa, jossa naiset istuvat suljetussa sisätilassa ja joiden elämästä päättävät muut ihmiset. Karusta elämästä ja traagisista kohtaloista huolimatta kirja oli minulle suuri lukunautinto. Se kietoi minut ajan maailmaan, Liljan ja Lumikukan elämään, historiaan ja ennen kaikkea kosketti. Se kauhistutti ja ihmetytti, ja samalla sai tuntemaan kiitollisuutta omasta elämästään. Kirja on kerrottu vetävästi, vahvasti ja oikeastaan olisin voinut lukea enemmänkin. Päälle neljänsadan sivun pokkari hurahti käsissä nopeasti.

Kirja, jonka löysin sattumalta ja josta en ollut aiemmin kuullut, nousee vuoden ihastuksiin ja iloisiin yllättäjiin. Suosittelen, jos kaipaat suurta, kaunista ja surullista tarinaa.

perjantai 10. kesäkuuta 2016

Karin Slaughter: Kaunokaiset

Karin Slaughter: Kaunokaiset
HarperCrime 2016
Suomennos Pirjo Ruti
Kansi Renée Lundvall
Englanninkielinen alkuteos Pretty Girls 
Kirjastosta lainattu


"Valheita valheiden perään, loputtomia valheita.
Valheet olivat kuin kranaatteja. Paul oli heitellyt niitä muurin yli, ja Claire oli odottanut loputtoman pitkän ajan ennen kuin totuus oli viimein räjähtänyt hänen kasvoilleen.
Valokuvat olivat tuhat kranaattia. Ne olivat ydinräjähdys, joka oli lennättänyt Clairen pahimpaan pimeyteen, missä hän oli koskaan ollut."

 

Dekkariviikko on jälleen täällä, ja sen hengessä olen jälleen viettänyt muutaman päivän Karin Slaughterin parissa, joka on lempidekkaristejani. Luen harvoin dekkareita, mutta tämä dekkariviikko on aina poikkeus ja niin myös Slaughter: hänen uutuuksiaan en jätä koskaan lukematta. Tällä kertaa ei seurata Will Trentiä, vaan Slaughterilla on tarjota itsenäinen psykologinen trilleri avioelämän valheellisuudesta, sisaren menetyksestä sekä julmaakin julmemmasta salaisuudesta.

Claire ja Paul ovat onnellinen ja rakastunut aviopari, jolla taloudelliset asiat ovat paremmin kuin hyvin: Paul tienaa arkkitehtina suuria summia ja he asuvat hulppeassa kartanossa, ajavat upeilla autoilla ja pukeutuvat kalliisti. Kaikki on täydellisesti, ja he ovat hulluna toisiinsa.

Sitten Claire näkee omin silmin kuinka Paul murhataan hänen jalkojensa juureen kylmäverisesti, ja maailma romahtaa jalkojen alta. Kaikki muistot ja hetket ovat poissa, heitä ei enää ole.

Paulin kuoleman myötä alkaa Claire kaivella menneitä, tiedostot joita hän edesmenneen miehensä tietokoneelta löytää, suistaa Clairen raiteiltaan. Hänen koko elämänsä on ollut yhtä valhetta, Paul ei todellakaan ole sitä mitä hän on vuosia näytellyt olevansa. Ja vihdoin Claire uskoo myös sisartaan, jonka kanssa hänellä on ollut Paulin takia vuosia huonot välit. Totuus on julmempi kuin hän olisi koskaan ikinä osannut kuvitellakaan.

En sitä epäillytkään, mutta Slaughter teki sen taas ja kietoi pikkusormensa ympärilleni, enkä olisi halunnut välillä keskeyttää lukemista ollenkaan. Tämä imaisi mukaansa täydellisesti. Tarina on kuitenkin kamala, se on kertakaikkiaan todella julma. Ei vain henkisellä tasolla (kuinka voi elää kaksikymmentä vuotta ihmisen kanssa jota ei tunne ollenkaan?) vaan myös fyysisesti. Väkivalta ja julmat teot tekevät todella pahaa. Ihmisen mieli on sairas, ja tässä julmuudessa on mukana monia kaksinaamaisia miehiä joita maailmassa riittää.

Dekkari on dekkari, ja Slaughterin mielikuvituksen tuotetta, mutta en voinut olla ajattelematta että Slaughter halusi välittää kirjallaan muutakin. Nimittäin äänen antamista uhreille. Kuinka hän kirjoittaa hahmojensa suulla siitä, että tytön kauneus oikeuttaa pojat ja miehet mihin vain, kuinka on aina tytön itsensä tyhmyyttä joutua raiskatuksi ja kuinka kauneus tuntuu olevan toisinaan suorastaan kirous. Ja kuinka ällöttävät setämiehet ulottavat lonkeronsa minne vain, etkä voi aina luottaa edes virkavallan luomaan turvaan. Kiukku nousee vähemmästäkin, mutta Slaughter tuo esille niitä kauheita epäkohtia joita maailmaamme mahtuu.

Slaughter on siis todellakin kirjoittanut jälleen kerrassaan vetävän ja älykkään trillerin jota suosittelen kaikille Slaughterin faneille ja dekkarien ystäville.