tiistai 14. marraskuuta 2017

Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen


Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen
Tammi 2017
Keltainen kirjasto
Suomennos Juha Mylläri
Kansi Jussi Kaakinen
Japaninkielinen alkuteos Kokkyo no Minami, Taiyo no Nishi
Englanniksi South of the Border, West of the Sun, ilmestyi 1992
Arvostelukappale kustantajalta

Hajime on perheensä ainoa lapsi, ja kärsii siitä koko lapsuusajan. Eläminen ilman sisarusta oli vajavaista, kunnes Hajime kohtaa toisen yhtä yksinäisen lapsen, Shimamoton. Heistä tulee läheiset ystävät, jotka puhuivat toisilleen kaikesta ja kuuntelevat iltapäivisin koulun jälkeen klassista musiikkia levyiltä. Läheisyys ja ymmärrys kasvaa rakkaudeksi - sellaiseksi mitä se voi 12-vuotiaana vastakkaista sukupuolta kohtaan olla. Hajimen perhe kuitenkin muuttaa toiseen kaupunkiin, ja he päätyvät eri yläkouluihin. Vielä hetken aikaa he tapaavat toisiaan kunnes tapaamiset jäävät, mutta Hajimen muistot Shimamotosta eivät haalistu vielä keski-iässäkään.

Murakami kirjoittaakin romaanin keski-ikäisen miehen perhe-elämän, kaipuun ja halun maailmasta. Siitä, missä kaikki on näennäisesti paremmin kuin hyvin, mutta joku tietty palanen elämästä puuttuu jotta voisi olla onnellinen kokonaan. Kun Shimamoto palaakin useiden vuosien jälkeen Hajimen elämään, on tämän mietittävä elääkö nostalgiassa vaiko tässä hetkessä.

Siinä missä Hajimella on elämässään ulkopuolisen silmin kaikki paremmin kuin hyvin; kaksi lasta, vaimo ja kaksi menestyvää ravintolaa, on Rajasta etelään, auringosta länteen minulle kaikinpuolin taitava romaani siitä jotain kuitenkin puuttuen. Siinä on Murakamille kirjasta toiseen tyypilliset toistot miesnäkökulmineen ja klassisen musiikiin kuunteluineen, ja se alkaa rehellisesti sanottuna jo väsyttämään.

Luin kirjaa lähes kuukauden verran, mikä on suhteettoman paljon ajateltuna kirjan sivumäärää. Murakamin tarina vain ei ottanut lähteäkseen, enkä osannut samaistua keski-ikäisen miehen elämäntilanteeseen. Tämä olikin ehkä suurin ongelmani kirjan suhteen ja huomaan, että minun on aika pitää taukoa Murakamin kanssa. IQ84 sekä Kafka rannalla -teoksien jälkeen Murakami ei ole onnistunut säväyttämään uudemman kerran, mikä on todella harmi. Murakami on kuitenkin ollut yksi lempikirjailijoistani kuten tämän blogin banneristakin voi tehdä johtopäätöksen.

Rajasta etelään, auringosta länteen ei valitettavasti ollut minulle lukukokemuksena vaikuttava vaikka sitä niin kovasti odotin. Me pidämme nyt herra Murakamin kanssa pienen tauon, ja palaamme kun hän kirjoittaa jälleen sitä ihanan vinksahtanutta maagisen realismin maailmaansa.

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Helsingin kirjamessujen suunnitelmia

Helsingin kirjamessut ovat täällä taas pian, ja viinilasin äärellä selasinkin äsken messujen ohjelmanumeroita joista löytyy tänäkin vuonna vaikka ja mitä, jokaiselle jotakin. Vielä en ole ihan täysin päättänyt messuilenko kolmena päivänä vai jääkö messuilut kahteen päivään. Torstaina ja lauantaina olen ainakin menossa mukana.

Vinkkaan tässä omista kiinnostukseni kohteistani nyt teillekin. Suunnitelmani tosin ovat aina oikein hyviä, toteutuksen kanssa vain on vähän niin ja näin. Sitä aina jumittuu jonnekin (vaikkapa sinne viinilasin ääreen) ja huomaa että joku haastattelu onkin jo ehtinyt mennä. Tai sitten haahuilee siellä ruokamessujen puolella ja pohtii minkä teepaketin tällä kertaa ostaa kotiin ja maistelee juustoja. Suustaankin voi jäädä helposti kiinni. Eli mitä näitä nyt on!

Hämmentävää kuinka messutarjonnan omat kiinnostuksen kohteeni heijastuvat nyt todella voimakkaasti omasta elämästäni: minut löytääkin nimittäin nyt varmemmin talouden ja työelämän sekä terveyden ja hyvinvoinnin keskustelujen ääreltä, joista tämäkin lista tulee nyt koostumaan.





TORSTAI
 
Heti kello 10 alkaakin monta mielenkiintoista talous & työelämä -aiheista puheenvuora, joista taidan yrittää ehtiä kuuntelemaan Elina Hiltusen Mitä tulevaisuuden asiakas haluaa - trendit ja ilmiöt. (Aino, klo 10-10.30)

Hanne Valtari on kertomassa hänen ja Satu Rämön yhdessä kirjoitetusta kirjasta Unelmahommissa, ja haluan kuulla ajatuksiaan kirjasta enemmänkin koska aihe itsessään kiinnostaa, on Hannea lisäksi tullut seurattua jo pitkään tämän Lähiömutsi -blogin kautta. (Minna Canth, klo. 14.30-15)

PERJANTAI

Perjantaina Jenni Pääskysaari, Antti Tuomainen, Mikko Aarne ja Leena Majander keskustelevat äänikirjoista. Alueesta, mikä fyysisen kirjan kannattajaa aina välillä varovaisesti kiinnostaa. (Mika Waltari, klo 11.30-12)

Kirjakallion paneelissa keskustellaan siitä mihin tarvitaan kirjaa kun netissä on kaikki, mikä varmasti on mielenkiintoinen keskustelu seurata. (KirjaKallio, klo 12-13)

Hidasta elämää -sivuston kirjailijat Noora Lintukangas, Susanna Erätuli ja Katri Syvärinen keskustelevat aiheesta Miten rakentaa omannäköinen elämä? (Katri Vala, klo 14.30-15)

Anni Kytömäen Kivitasku on kirja jonka haluan jossain rauhallisessa välissä lukea, ja sen myötä myös hänen haastattelunsa kuulla. (Mika Waltari, klo 16-16.30)

Maaret Kallion uusin kirja Inhimillisiä kohtaamisia on lukulistalla, ja Kallion kolumneja tulee säännöllisesti luettua joten tämäkin on haastattelu jonka mielellään kuulisin. (Katri Vala, klo 16-16.30)

LAUANTAI

Heti lauantaina onkin aamusta ohjelmaa (josta kerron myöhemmin lisää), jonka jälkeen yritän ehtiä kuulemaan Koko Hubaraa Ruskeat tytöt -kirjansa tiimoilta. (KirjaKallio, klo 11.30-12)

Tanskalaisesta hyggeilystä on tullut suorastaan ilmiö, ja kokonaisen kirjan hyggeilystä kirjoittanut Meik Wikingin ajatuksia olisikin mukava kuulla. (Rauha, klo 12.30-13)

Kjell Westön haastattelu HS:n tähtihetkessä on myös pakko saada kuulla! (Aleksis Kivi, klo 14-14.30)

Työelämä muuttuu - vai muuttuuko? on myös aihe josta kuuntelen mielelläni lisää. (Kullervo, klo 16-16.30)

SUNNUNTAINA on monta terveyteen ja hyvinvointiin liittyvää haastattelua ja keskustelua jotka kiinnostavat lähtökohtaisesti kaikki, mutta osallistumiseni sunnuntain messupäivään on epätodennäköinen: ei taida enää yksinkertaisesti vain jaksaa :D

Noin yleisesti messuja ajatellen aion haahuilla, hengailla ja suurella todennäköisyydellä poiketa suunnitellusta ohjelmasta täysin. Tankkaus on olennainen osa messuista selviytymistä (lue kohta viinilasillinen), eikä hyvien kenkien jalkaan laittaminen ole pötypuhetta sekään. Muutama kirjaostoskin siintää mielessä mutta katsotaan, katsotaan. Onko messusuunnitelmat jo tehtynä ja löytyykö kiinnostuksen kohteista yhtään samoja juttuja kuin ylläolevalta listalta? Jos tunnistatte Kirjakirpun messuhulinan keskellä, tulkaa ihmeessä moikkaamaan! :)

tiistai 17. lokakuuta 2017

Nathan Hill: Nix

Nathan Hill: Nix
Gummerus 2017
Suomennos Raimo Salminen
Englanninkielinen alkuteos The Nix
Kirjastosta lainattu

"Jos Samuel olisi tiennyt äitinsä olevan lähdössä, hän olisi saattanut olla tarkkaavaisempi. Hän olisi saattanut kuunnella äitiä paremmin, seurata tämän tekemisiä lähemmin, kirjoittaa eräitä olennaisia seikkoja muistiin. Ehkä hän olisi voinut toimia toisin, puhua toisin, olla toisenlainen ihminen.
Ehkä hän olisi voinut olla lapsi, jonka luokse olisi kannattanut jäädä."

Näin alkaa Nix, kirja, jota kirjailija kirjoitti peräti kymmenen vuotta. Kirja, joka nousi kotimaansa bestseller-listoille ja jonka kannessa itse herra Irving on antanut kehuvan kommenttinsa Nathan Hillistä. Pakkohan kirjan on siis olla vähintäänkin huikea! Ja kyllä se sitä omalla tavallaan olikin. Nixistä nimittäin kuoriutui lopulta minulle se kirja jolla sain kokovartalolukujumin selätettyä kertaheitolla. Ottaessani kirjaa lukuun mietin että mitenköhän saan tällaisen paksukaisen tällä lukumoodilla luettua koskaan ikinä, mutta pari päivää kirjan parissa humahti nopeasti. Että näemmä ihan helposti.

Samuel on äitinsä hylkäämä poika, kirjailija joka ei saa kirjoitettua kirjaa, työhönsä kyllästynyt college-opettaja ja nettipeliaddikti. Yllättäen kesken kaiken, ilman mitään ennakkovaroitusta, Samuel kuulee äidistään. Eikä millään pienellä tavalla, vaan äiti on päätynyt uutisiin aktivoiduttuaan poliittisesti. Television kautta Samuel saa kuulla äitinsä olevan radikaali ex-hippi ja terroristi vaikka Samuel on luullut äitinsä aina olleen kiltti naapurintyttö, vaikka nyt sattuikin hylkäämään perheensä. Mutta mikä sitten lopulta onkaan totta? Samuel alkaa kaivella äitinsä historiaa, mikä kuljettaa lukijan läpi Amerikan viisikymmenvuotisen historian ja sen yhteiskunnallisen liikehdinnän, myös Norjaan, sieltä mistä suku on alun perin lähtöisin.

Nix on tosiaan sivumäärältään muhkea, muttei mahdoton. Ja hyvän tarinanhan parissa on vain ihanaa että sivuja riittää. Vaikka itse suorastaan ahmin kirjan, on sanottava että tiivistämisen varaa olisi ollut monessakin kohtaa, ja joidenkin henkilöhahmojen osallisuus tarinan kannalta tuntui epäolennaiselta. Tarina rönsyili todella paljon, ja joihinkin henkilöhahmoihin käytetyt sivut olivat jaarittelua ja aivan liian yksityiskohtaista kerrontaa. Minulle ne eivät tuoneet kuvioon yhtään enempää lisäarvoa, enemmänkin ihmetytti miksi johonkin puhelinkeskusteluun tai ihmisen dieetin suunnitteluun käytettiin niin kamalan monta sivua.

Ehkä eniten jäin lopulta miettimään äidin ja pojan suhdetta. Se nimittäin jäi mielestäni lopulta yllättävän pieneksi osaksi tarinaa, vaikka siitä koko kirja alkaakin, hylkäämisestä. Ehkä se, kuinka rönsyilevästi, antaumuksellisesti ja toisaalta raivoisastikin Hill kirjoittaa, ei voi riittää kaikkeen. Samuel suuttuu äidlleen käytännössä vain kerran, mutta muuten vuosien patoumat ovat siinä. Sitten tarina vain jatkaa kulkuaan. Mutta kaikesta runsaudestaan huolimatta pidin lukemastani. Oli mielenkiintoista seurata menneisyyden ja nykyhetken tapahtumia, sitä kuinka kaikelle löytyy lopulta selityksensä vaikka oma menneisyytensä on kohdattava ja toisesta ihmisestä muodostettava täysin uusi käsitys. Ei ehkä vuoden vahvin mutta yksi vetävimmistä lukukokemuksista joka tapauksessa!


Helmet-lukuhaaste: 23. Käännöskirja

maanantai 9. lokakuuta 2017

Eowyn Ivey: Maailman kirkkaalla laidalla

Eowyn Ivey: Maailman kirkkaalla laidalla
Bazar 2017
Suomennos Marja Helanen
Kannen suunnittelu Susanna Appel
Kannen kuvat Getty Images, iStockPhoto, Dreamstime
Englanninkielinen alkuteos To The Bright Edge of the World
Arvostelukappale kustantajalta

"Koin itseni puutteelliseksi sen kaiken edessä. Vasta nyt, kun jätän nämä rannat taakseni, yritän ymmärtää: harmaita jokia, jotka jylisevät alas jäätiköiltä, vuoria & kuusilaaksoja silmänkantamattomiin. Mahtava, selittämätön erämaa. Täällä ihmisten ei anneta milloinkaan unohtaa, että meistä jokaisen henki on hiuskarvan varassa."

Vuonna 1885 everstiluutnantti Allen Forrester määrätään johtamaan retkikuntaa Alaskan Wolverinejoen yläjuoksulle. Matka ei tule olemaan helppo, ja kaikki yritykset kesyttää villi ja koskematon erämaa on tähän saakka päättynyt traagisesti. Allen on juuri mennyt naimisiin rakkaan Sophiensa kanssa joka odottaa parin ensimmäistä yhteistä lasta, kun he joutuvat Alaskan matkan myötä eroon toisistaan. Sophie ei ole kuitenkaan kuka tahansa miestään odottava vaimo armeijan parakkien keskellä, vaan keksii itsellensä tekemistä tuolle ajalle kun odottaa miestään saapuvaksi. Ja se asia on valokuvaus joka aiheuttaakin muissa rouvissa pahennusta. Sophie viettää aikansa mieluummin luonnossa lintuja etsien ja kuvaten kuin teetä juoden ja juoruten. Ero toisista on lopulta henkisesti rankempi kun kumpikaan osasi odottaa, niin kotona Sophien luona on omat kovat aikansa kuten Allenilla Alaskan luonnon keskellä.

Minulle kirjassa tärkeimmäksi nousi lopulta itse Alaska; eksoottinen, kaunis ja arvaamaton Alaska. Kirje- ja päiväkirjamuotoon kirjoitettu kirja vaihtoi kertojaääntä useasti, eikä kaikki kirjoitettu ollut mielenkiintoista, mutta Alaska! Kuinka kaikkea näkemäänsä ja kokemaansa ei voi kertoa itselleen järjellä, sillä "on jotenkin ylimielistä ajatella, että maailmassa voi kaiken mitata ja punnita tieteellisin välinein." Matkalla Alaskan erämaassa tapahtuu paljon sellaista jota retkikunta ei usko, eikä halua uskoa. Mutta kuinka selittää kaikki kohdalle osuneet suorastaan maagiset tapahtumat? Ei niitä oikein voikaan, sillä "Tästä eteenpäin mikään ei mene valkoisen miehen sääntöjen mukaan. Vanhat tarinat ovat täyttä totta." Kuten matkalla kohdatut intiaanit opastavat.

Maailman kirkkaalle laidalle osottautui paikoitellen todella kiehtovaksi ja vetäväksi romaaniksi, nimenomaan retkiseurueen eteneminen Alaskan erämaassa kietoi täysin omanlaiseensa maailmaan. Mutta siinä sen hienous sitten lopulta olikin. Kokonaisuus ei pysynyt hallitusti kasassa kun mukana oli niin kuvausta historiasta, alkuperäiskansasta, naisten asemasta, luontokuvauksesta, itse seikkailusta, nykyajasta...ja ripaus sitä fantasiaa ja magiaa joka alkuperäiskansojen sukupolvilta toisille liikkuvissa tarinoissa voidaan huomata. Seikkaperäinen kirjeenvaihto nykypäivässä, Sophien valokuvausharrastuksen yksityiskohtaisuus ja lintubongaus kotopuolessa ei jaksanut kiinnostaa kovinkaan paljoa. Vain Alaskan hyytävyys ja armottomuus osui tähän lukijaan. Kauniskantinen kirja kätkee sisälleen Alaskaan sijoittuvan historiallisenkin lukuromaanin, mutta ei tarjoa vahvaa tekstiä kaipaavalle lukijalle paljoakaan. Kirjan loppu tuntuu myös melkoisen lattealta ottaen huomioon millaisen matkan retkikunta tekee.


Helmet-lukuhaaste: 5. Kirjassa liikutaan luonnossa

lauantai 7. lokakuuta 2017

Kaikki syksyn värit


Loppukesä ja tämä syksy on ollut värikäs, sen kaikissa muodoissaan. Tunnetilat ovat menneet äärilaidasta toiseensa ja monesti on tullut mietittyä että onpahan paska meininki (anteeksi kiroilu). Viime kuukaudet eivät ole olleet siis mitään elämäni huippukokemuksia ja kokovartalolamaantuminen on näkynyt myös täällä blogin puolella. Keväällä orastanut valonkipinä työrintamalla on enää ajatus vain ja syksy on saanut käynnistyä iänikuisen uudelleenaloittamisen merkeissä. Sitä kehää kun toistaa vuodesta toiseen se alkaa olla aika raastavaa.

Ei tässä toki kaiken aikaa ole ollut surkeaa, hetket perheen ja ystävien kanssa ovat olleet ikimuistoisia (ja ennenkaikkea korvaamattoman tärkeitä!), ja vasta valmistunut kylpyhuoneremonttikin on luonut jonkinlaista rauhoittumisen pohjaa myllerryksille. Asiat hoituvat joka tapauksessa. Kun pahin syvissä vesissä uiskentelu on nyt tehty, on aika nousta pintaan ja katsoa syksyä vähän erilaisin silmin ja kohdata se sen kaikissa väreissään. Kaikki asiat eivät ole ehkä loistavasti mutta se ei tarkoita etteikö ne joskus olisi. Syksy olkoon siis tänäkin vuonna pyhitetty uusille aluille.


Kirjojen lukeminen on ollut paikoitellen jopa tuskaista, en saa kiinni oikein mistään ja kaipaan paljon vahvempaa tekstiä kuin mitä olen nyt käsissäni pidellyt. Siksi olen enemmänkin turruttanut aivojani Netflixin parissa kuin lukemalla kirjoja. Syksyn uutuuksiinkaan en ole liiemmin ehtinyt tutustumaan, mutta muutama on ollut luvussa ja seuraavaksi kirjoitan ajatuksia Eowyn Iveyn Maailman kirkkaalle laidalle -kirjasta.

Lokakuu on odotuksen arvoinen Helsingin kirjamessuineen joihin osallistun tänäkin vuonna kirjabloggaajan ominaisuudessa; kaipaankin innostunutta kirjapöhinää nyt ympärilleni! Kirjoitan myöhemmin niistä tärpeistä jotka minua ensisijaisesti messuilla kiinnostavat. Tosin kokemus on jälleen osoittanut että vaikka kuinka suunnittelisi ohjelman, aina siitä tulee poikettua ;)



lauantai 23. syyskuuta 2017

Katriina Ranne: Miten valo putoaa

 Katriina Ranne: Miten valo putoaa
Gummerus 2017
Kannen suunnittelu Laura Noponen
Kannen kuvat Shutterstock
Arvostelukappale kustantajalta

"Valo on näkymätöntä, mutta ellei se siroaisi kohteista joihin se osuu, me emme näkisi mitään. Rakkaus on näkymätäntä, mutta sen osuessa kohdallemme me yhtäkkiä näemme kaiken aivan uudessa valossa. Kaikki on kirkasta."

1980-luvulla Bulgariassa nuori Lala säästää rahaa filmirulliin valokuvatakseen ja vangitakseen valon. Myöhemmin Lala jättää kotimaansa ja kolmekymmentä vuotta myöhemmin hän asuu Lontoossa, samassa kaupungissa jossa eläkkeellä oleva suomalainen fyysikko Aarokin asuu. Näiden kahden välillä alkaa merkityksellinen, joskin hyvin epätavallisella tavalla alkanut kirjeenvaihto, jossa selviää Aaron pakkomielle selvittämättömistä tutkimuskysymyksistä ja Lalan lähtö Bulgariasta Lontooseen.


Miten valo putoaa on monin paikoin kaunis mutta yllättäen silti minulle lukijana haastava teos täysin ymmärtää ja antaa tulla lähelle. Kuten Katja osuvasti omassa arviossaan kirjoitti: "Minulle se on esimerkki hienosta, hallitusta, erinomaisesti kirjoitetusta romaanista, joka ei kiehtovasta aiheestaan huolimatta puhuttele. Ei kosketa, ei ihastuta, ei myöskään inhota – viimeksi mainittuhan voi sekin olla vahvan lukukokemuksen merkki."  Yhdyn Katjan mielipiteeseen. Minulle ensinnäkin hyvin erikoisella tavalla alkanut kirjeenvaihto oli aika vaikea niellä. Mahdollista symboliikkaa en ymmärtänyt täysin (minähän myönnän auliisti jos en jotain ymmärrä, voihan minussa lukijanakin olla niiltä osin vikaa että en tajua lukemaani), se vain hämmensi. Ja vaikka fysiikka oli kirjassa kuin runoutta, se piti minut silti etäällä.

Rakastin montaa lausetta kirjassa, ja oli kiehtovaa lukea Lalasta ja tämän elämästä, mutta näistä kohdista oli välillä vaikea hypätä Aaron kaipaukseen ja fysiikan maailmaan, joka on minulle vieras. Tuntui kun vastakohtia olisi ollut liikaa, toisaalta epätodennäköisyyksiä mutta myös samankaltaisuuksia joihin en saanut riittävää otetta niin että olisin kirjaan ihastunut. Kirjan kansi on minusta upea!


"Ihminen jättää paikat taakseen kuvitellen aina voivansa palata. Ehkä se on psyyken keino suojella liialta nostalgialta, ainut tapa mahdollistaa liike."


"Ihminen saattoi elää pitkään ilman ruokaa; ilman kauneutta hän korkeintaan pysyi hengissä."

perjantai 15. syyskuuta 2017

John Boyne: Poika vuoren huipulla


John Boyne: Poika vuoren huipulla
Bazar 2017
Kannen suunnittelu Eevaliina Rusanen
Suomennos Heli Naski
Englanninkielinen alkuteos The Boy at the Top of the Mountain
Arvostelukappale kustantajalta

"Älä ikinä teeskentele ettet tiennyt, mitä täällä tapahtui. Sinulla on silmät ja korvat. Ja istuit monesti siinä huoneessa tekemässä muistiinpanoja. Sinä kuulit sen kaiken. Näit sen kaiken. Tiesit sen kaiken. Ja tiedät myös, mitä olet saanut aikaan." Hän epäröi, mutta se oli pakko sanoa. "Sinulla on ihmishenkiä omallatunnollasi. Mutta olet yhä nuori mies, vasta kuudentoista; sinulla on monta vuotta aikaa miettiä osallisuuttasi siihen kaikkeen. Älä kuitenkaan ikinä väitä itsellesi, ettet tiennyt." Nyt hän päästi Pieterin otteestaan. "Se olisi kaikkein pahin rikos."

Vuonna 1936 seitsemänvuotias Pierrot jää orvoksi kun ensin hänen isänsä kuolee sotatraumojen riivaamana ja sitten hänen äitinsä vakavaan sairauteen. Pieni Pierrot joutuu jättämään kotinsa Pariisissa ja parhaan ystävänsä, naapurissa asuvan Anshelin, taakseen. Kahden sisaruksen pitämässä orpokodissa asiat ovat niin hyvin kuin ne voivat olla, kuitenkin Pierrotin yllättää kutsu lähteä asumaan tätinsä luokse Saksaan; hänellä kun ei pitänyt olla yhtään sukulaisia.

Uudessa kodissaan vuoren huipulla, Berghofiksi kutsutussa paikassa Pierrot saa uuden nimen Pieter ja vakavan neuvon unohtaa lapsuutensa Pariisissa. Erityisesti hänen ystävyytensä Anshelin kanssa tulisi unohtaa pysyvästi, siitä ei talon isäntä pitäisi ollenkaan. Pierrot ei täysin ymmärrä miksi hänen täytyy toimia niin kuin sanotaan, mutta tottuu vähitellen talon tapoihin ja kasvaa univormua ylpeänä pitäväksi nuoreksi mieheksi. Univormu on silti kaikkea muuta kuin hyvä asia, sillä univormu yllään Pieter kävelee kohti vaarallista maailmaa jossa on vaikea erottaa oikeaa ja väärää.

Poika vuoren huipulla on John Boynen uusin historiallinen romaani, joka on kirjoitettu vähän aikuisille ja vähän lapsille. Kustantaja kategorisoi kirjan lapsille ja nuorille, ja enemmän tämä sinne kallellaan onkin sillä aikuiselle lukijalle tapahtumakulku ei tule yllätyksenä. Tästä näkökulmasta kirjoitetut historiaan pohjautuvat romaanit nimenomaan nuorille ovat oiva tapa oppia, ja vaikka aikuinen lukija minussa ei yllättynyt kuinka asiat menivät niin kuin menivät, on kirjalla kuitenkin tärkeä sanoma ihan minkä tahansa ikäiselle.

Boyne kirjoittaa siitä kuinka toinen maailmansota ja vallitseva ympäristö vaikuttaa ja muuttaa nuoren pojan identiteettiä ja ajatusmaailmaa, miten nuoresta ja herkästä pojasta kasvoi kylmä ja julma nuorukainen olosuhteiden muokkaamassa kasvuympäristössä. Ja kuinka lopulta ihmisen mieli yrittää selittää itselleen ettei tiennyt. Vaikka ei kirjaimellisesti tartu aseeseen, on monta tapaa tehdä pahaa. Vastuutaan ei voi paeta vaikka silmänsä ummistaa.